Harmonia
Soinnut
Ylivoimaisesti yleisin tapa merkitä kevyen musiikin kappaleen soinnut on käyttää reaalisointumerkkejä. Koska harmonia on erittäin keskeinen osa kappaletta, kannattaa nuotinkirjoittajan käyttää riittävän isoa tekstikokoa sointumerkkien yhteydessä, jotta niistä varmasti saa selvää hieman hämärämmilläkin lavoilla. On melko yleistä, että kevyen musiikin nuoteissa H-säveltä ei esiinny sointumerkeissä, vaan käytössä on kansainvälisempi versio, B. Vaikka H-säveltä käytettäisiinkin toisinaan, alennettua H:ta (Suomessa b) ei sointumerkeissä käytetä lainkaan, vaan se merkitään aina ”Bb”. Jotkut nuotinkirjoittajat ovat puolestaan omaksuneet skandinaavisen käytännön, jossa käytetään – tavallaan hieman epäloogisesti – sekä H:ta että Bb:tä. Jo pelkästään siltä varalta, että joskus yhtyeessä sattuisi olemaan ulkomaalainen tuuraaja, on varminta, selkeintä, ja ennen kaikkea loogisinta käyttää sointumerkeissä B- ja Bb-säveliä. Mainitsemisen arvoista ja hieman hupaisaakin on se, että vaikka nuotissa olisikin B-sointu, puhutussa kielessä H-sävel elää vahvasti: sävel B ikään kuin lausutaan H:na.
Mikäli olennainen osa kappaletta on jokin aivan tietty sointuhajotus, jota reaalisointumerkillä ei voi yksiselitteisesti ilmaista, on se syytä kirjoittaa viivastolle nuotteina. Tämä on kuitenkin kevyen musiikin nuoteissa yleensä suhteellisen harvinainen näky. Kuvassa 2 on kitaraintro Juha Tapion kappaleesta "Mitä silmät ei nää". Pelkistä sointumerkeistä ei käy ilmi, että levyllä sointujen pohjimmaisena äänenä on kvintti ja seuraavana äänenä soinnun perussävel. Ylin ääni vaihtelee pohjasävelestä katsottuna soinnun terssin ja sekunnin välillä luoden yksinkertaisen ja tarttuvan melodian. Esimerkistä käy samalla myös ilmi erittäin ”kitaristimainen” tapa vaimentaa osa sointuiskuista sellaisiksi, että sävelkorkeudet eivät ole tunnistettavissa, vaan tuloksena on ainoastaan perkussiivinen ”räpsähdys”. Tällaisia ”kuoletettuja” nuotteja merkitään yleensä x-kirjainta muistuttavalla symbolilla perinteisen nuottipallon sijasta. Pelkillä reaalisointumerkeillä tällainen, sinänsä yksinkertainen rytmi olisi hankala, jollei mahdoton ilmaista täsmällisesti.
Kuva 2. Reaalisointumerkkejä ja uloskirjoitettuja sointuja
Harmonian rytmi
Yleensä kaikista selkein tapa merkitä sointusoittajalle kevyen musiikin kappaleen harmonian rytmi on käyttää reaalisointumerkkejä ja niiden ohessa erillistä rytminotaatiota. Rytminotaation nuotit muistuttavat tavallisia nuotteja muilta osin, mutta neljäsosanuotin sekä tätä lyhyempien nuottien umpinaisen pallon tilalla on selvästi nuotin vartta paksumpi vinoviiva. Puolinuotin ja kokonuotin pallot puolestaan ovat rytminotaatiossa yleensä ”salmiakkikuvioita”, eli vinossa olevia neliöitä, mutta joissain julkaisuissa myös suunnikkaan muotoisia. Perinteisten nuottien pallot on korvattu rytminotaatiossa toisenlaisilla symboleilla siitä syystä, että niitä ei vahingossa erehtyisi luulemaan tavallisiksi nuoteiksi, jotka ilmaisevat sävelkorkeutta. Rytminotaatiossa nuotin aika-arvoa kuvaavat varret ja väkäset, kuten myös taukomerkit, ovat samanlaisia kuin tavallisissa nuoteissa. Mikäli koko viivasto on varattu rytminotaatiolle, nämä nuotit kirjoitetaan tavallisesti viivaston keskimmäiselle viivalle (kuva 3), eli diskanttiavaimella H-säveleksi.
Kuva 3. Tyypillistä rytminotaatiota
Mikäli rytminotaatiolle ei haluta varata kokonaan omaa viivastoa, on joissain tilanteissa mahdollista kirjoittaa rytminotaatiota myös jonkin olemassa olevan viivaston ylä- tai alapuolelle. Kuvan 4 esimerkissä diskanttiviivastolla on viululle kirjoitettu melodia ja välittömästi viivaston alla puolestaan kitaralle tarkoitettu rytmi, jonka mukaan viivastojen välissä olevat reaalisointumerkein ilmoitetut soinnut tulisi soittaa. Kyseessä on katkelma suhteellisen tyypillisestä kahden viivaston nuotista, josta ilmenee yhtäaikaisesti melodialinja, rytminotaatio, harmonia (reaalisointumerkit), bassolinja ja lisäksi – koska kyseessä on tango – myös rumpalille tarpeellinen informaatio: tangokappaleissa rumpali pystyy lukemaan virvelirummun rytmin käytännössä suoraan bassoviivastolta.
Riippuu melodian kulusta, onko viivaston ylä- vai alapuolella enemmän tilaa rytminotaatiolle. Pääsääntöisesti kannattaa pyrkiä sijoittamaan viivaston ulkopuolinen rytminotaatio mieluummin sille puolelle viivastoa, jossa se häiritsee vähemmän viivaston varsinaista nuotti-informaatiota. Mikäli harmonian rytmi pysyttelee samanlaisena pitkän aikaa, riittää monissa tapauksissa pari esimerkkitahtia rytminotaatiota sekä ”cont. simile”-merkintä, jonka viitoittamana sointusoittaja jatkaa eteenpäin samaan tapaan.
Kuva 4. Rytminotaatiota viivaston alla