Koskettimet
Kosketinsoittajan tapauksessa voidaan olettaa, että tyypillisimmät perussoundit löytyvät ongelmitta. Näihin lukeutuvat ainakin akustinen pianosoundi tai useampi, pari erilaista sähköpianosoundia (esim. "Rhodes" ja "Wurlitzer"), urku (yleensä sekä puhdas että särötetty), jousisektio ("strings"), haitari (varsinkin tanssimusiikissa), jonkinlainen mattosoundi ("pad") tai useampi, pianon ja maton yhdistelmä ("piano pad"), cembalo ("harpsichord") ja kenties jokin erottuva synteettinen lead-soundi tai useampi. Myös kellopeliä, vibrafonia, sooloviulua, vaskipuhallinsektiota ("brass") ja jopa yksittäisiä puhaltimia on joissain komppilapuissa toivottu, vaikka näiden käyttö ainakin joissakin tapauksissa koettelee jo hyvän maun rajoja. Tyylitajuinen ja laitteistonsa tunteva kosketinsoittaja osaa yleensä itse arvioida parhaiten, onko nuotissa ehdotettu soundi hänen soundivalikoimansa puitteissa hyvä vai huono idea kappaleen kokonaisuutta ajatellen. Kuvassa 12 on tyypillinen viivasto kosketinsoittajalle soundiohjeineen.
Kuva 12. Soundiohjeita kosketinsoitinrivillä
Nuotinkirjoittajan on syytä muistaa, että kosketinsoittajalla on vain kaksi kättä ja yleensä kaksi tai enintään kolme koskettimistoa, joista kuhunkin kosketinsoittaja mielellään ohjelmoi kappaleesta riippuen yhden tai korkeintaan kaksi soundia kerrallaan. Useimmissa nykyaikaisissa kosketinsoittimissa soundeja voi kerrostaa, jolloin yksittäisen koskettimen painaminen tuottaa saman sävelen kahdella tai useammalla eri soundilla yhtäaikaisesti. Tyypillinen tällainen yhdistelmä on esimerkiksi piano- ja mattosoundin yhdistelmä ("piano pad"), jossa yhdistyy pianosoundin selkeä aluke, mutta mattosoundin sointi, joka jatkuu tarvittaessa loputtomiin. Myös MIDI-ohjauksen avulla voidaan toteuttaa kerrostettuja soundeja siten, että käytössä oleva kosketinsoitin tuottaa itse yhden soundin ja lähettää samalla MIDI-ohjausdataa jollekin toiselle MIDIä tukevalle äänilähteelle (toinen kosketinsoitin, soundimoduuli tms.), joka puolestaan tuottaa toisen soundin.
Usein kuitenkin tarvitaan kahta erikseen soitettavaa soundia. Tällainen kokonaisuus toteutetaan yhdellä koskettimistolla "splittaamalla": tällöin koko koskettimisto ikään kuin halkaistaan halutusta kohtaa kahtia, jolloin osa koskettimiston äänialasta on yhden ja osa taas toisen soundin käytössä. "Splittauskohta" voidaan valita vapaasti minkä tahansa koskettimen kohdalta, jolloin valitun kohdan vasemmalle puolelle jäävät koskettimet on varattu yhden soundin ja oikealle puolelle jäävät puolestaan toisen soundin käyttöön. Koskettimiston splittaamisesta seuraa luonnollisesti se, että kummankin soundin käytettävissä oleva ääniala on pienempi kuin koko koskettimiston ääniala – puoliskojen oktaavialat voi toki jokaisessa nykyaikaisessa kosketinsoittimessa valita vapaasti. Splittaamisesta johtuva äänialan kaventuminen ei yleensä ole ongelma, sillä monien instrumenttien luonteva ääniala on joka tapauksessa selvästi pienempi kuin tyypillisen koskettimiston (yleensä 5–7,5 oktaavia), joten esimerkiksi trumpettisoundille riittää mainiosti parin oktaavin "siivu" koskettimistosta.
Kahdella koskettimistolla on yleensä mahdollista toteuttaa keikkatilanteessa kolme eri soundia vaativa kappale suhteellisen vaivattomasti (toinen koskettimistoista splitattuna), mutta isomman soundimäärän hallitseminen, etenkin jos soundivaihdot ovat erityisen nopeita, käy yleensä työlääksi ja vie huomiota itse soitosta. Nuotinkirjoittajan kannattaa yleensä suosiolla valita kappaleen kannalta olennaisimmat 2-3 tai korkeintaan 4 soundia ja merkitä ne nuottiin mahdollisimman selkeästi. Vaikka soundit ovatkin olennainen osa kevyttä musiikkia, on kokonaisuuden kannalta yleensä vielä tärkeämpää saada soitettua ennemmin edes oikeat sävelet, vaikka soundi ei olisikaan joka hetki täsmälleen oikeanlainen. Välttämällä tarpeettomia soundivaihdoksia kosketinsoittajan työ pysyy mielekkäänä ja tekemisen pääpaino itse musiikissa.