Kevyen musiikin komppilappuja valmistellessaan nuotinkirjoittaja tekee aina paitsi transkriptio-, myös sovitustyötä, mistä johtuen sekä kulloinkin kyseessä olevan musiikkityylin estetiikan että eri instrumenttien perusluonteen – kuten vaikkapa äänialan ja fyysisten ulottuvuuksien aiheuttamien rajoitusten – ymmärtäminen ovat avainasemassa. Tässä mielessä nuotinkirjoittajalla ja sovittajalla on paljon yhteistä. Korvenpään (2005, 76) mukaan "Mitä useampia soittimia sovittaja hallitsee, sen paremmin hän voi ottaa huomioon niiden rajoitukset ja mahdollisuudet sovituksissaan."
Nuotinkirjoittajalla on lisäksi oltava selkeä kuva siitä, mitkä elementit kussakin musiikkikappaleessa ovat kaikkein tärkeimmät ja tunnusomaiset, eli ne, jotka tekevät kyseisestä kappaleesta juuri sen, mikä se on. Samoin nuotinkirjoittajalla on oltava ymmärrys siitä, mitä ylipäätään kunkin soittimen keskimääräiseltä soittajalta voidaan vaatia. Toisinaan kohdekoonpanossa saattaa olla selvästi keskitasoa edistyneemmät tai vastaavasti kokemattomammat soittajat. Tällöin erityistä lisähyötyä saavutetaan, jos nuotinkirjoittaja tuntee paitsi kohdekokoonpanon instrumenttien ilmaisulliset rajat, myös muusikoiden soitannollisen tason ja voi ottaa nämä seikat huomioon tehdessään valintoja sen suhteen, mitä kaikkea informaatiota lopulliseen nuottiin päätyy.
Mikäli kohdekokoonpanon soitannollinen taso ei ole tiedossa tai nuotti tulee samalla kertaa usean eri kokoonpanon käyttöön, nuotinkirjoittaja voi ja saa yleensä olettaa, että keskiverto nykypäivän kevyen musiikin soittaja ymmärtää ainakin tavallisimmat reaalisointumerkit, pystyy seuraamaan vähintään yksinkertaista rytminotaatiota sekä yltää näiden taitojen turvin suhteellisen tyylinmukaiseen soittosuoritukseen.
Suuri osa kevyen musiikin soittajista soittaa tarvittaessa myös enemmän tai vähemmän kuulonvaraisesti, jolloin on tavallista, että myös pelkällä sointulapulla saatetaan pärjätä pitkälle. Korvenpään (2005, 87) mukaan ”Kuulonvaraisen soittamisen ja nuotinluvun sekoitus on ns. komppilappukäytäntö, joka tuntuu olleen sovittajien yleisin tapa iskelmien nuotintamisessa. Sovittajasta riippuen tähän komppilappuun kirjoitetaan tärkeimmät asiat: kappaleen rakenne ja sointupohja.” Nuoteissa on yleensä ollut suurta instrumenttikohtaista vaihtelua sen suhteen, miten tarkasti soitettavat osuudet merkitään:
Komppisoittimille (basso, kitara, koskettimet) kirjoitettiin vain sointumerkit, jonka pohjalta muusikko rakensi osuutensa yhdessä sovittajan kanssa. Joskus soittimen osuus kirjoitettiin tarkemmin, esimerkiksi jos käännöskappaleessa oli hyvä bassokulku. Pianolle ja kitaralle kirjoitettiin tarkasti mahdolliset arpeggiokuviot. Jousille ja puhaltimille kirjoitettiin omat laput. Jotkut sovittajat kirjoittivat jousiosuudesta itselleen partituurin, josta se oli helpompi johtaa. Partituurin avulla jousisatsi oli myös helpompi hahmottaa kirjoittaessa. (Korvenpää 2005, 87)
Kevyen musiikin komppilappuja kirjoittavalle kyky kuunnella musiikkimateriaalia analyyttisesti, eli esimerkiksi taito tunnistaa kuulokuvasta eri instrumentteja niiden sointivärin ja soittotyylin perusteella – toisinaan jopa räikeän studioteknisen käsittelyn jäljiltä – sekä hyvän nuotinkirjoituksen periaatteiden tunteminen ovat käytännössä välttämättömiä. Edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi nuotinkirjoittajan on kuitenkin ehdottomasti syytä osata myös tiivistää ja ilmaista asioita mahdollisimman ytimekkäästi, sillä mitä pikkutarkemmaksi transkriptiotyö menee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä nuotista tulee joko sekava, epäkäytännöllisen pitkä tai molempia.